Mikä on oikein?

Kuva:Miss Claire
Kuva:Miss Claire

On helppoa sanoa, että on tehtävä, mikä on oikein. Todella paljon vaikeampaa on tietää, mikä itse asiassa on oikein.

Nykyisin on tapana korostaa oikein tekemistä niin työelämässä kuin isoissa yhteiskunnallisissa päätöksissä ja kannanotoissa. Oikein tekeminen työelämässä alleviivaa mm. tajuamista siitä, mitä ympärillä tapahtuu ja vastaamista siihen omassa työssä – ei tehdä niin kuin ennenkin.

Politiikassa korostuu moraalinen ryhtiliike ja halutaan tehdä asioita oikein, vaikka se kirpaisisi ja veisi ääniä. Tulkitsen, että tällä halutaan tarkoittaa sitä, että toimitaan omatunnon mukaan.

Oikein tekemisestä puhumisessa on silti iso kommunikaation kompastuskivi. Kun sanotaan ykskantaan: on tehtävä oikein, ei sanota oikeastaan mitään. Mikä kenellekin oikein on. Onnellinen on se ihminen, joka on kaikissa elämänsä tilanteissa voinut tietää ongelmitta, mikä on oikein. Itse olen usein saanut tämän pähkinän purtavaksi, enkä totta vieköön ole aina saanut lopullista vastausta.

Antti Kaikkonen tunnusti tällä viikolla puolustavansa sukupuolineutraalia avioliittolakia sanomalla, että: ”on tehtävä se, mikä tuntuu itsestä oikealta”. Minusta tässä ollaan jo pidemmällä kuin yleispätevässä oikein tekemisen toistamisessa. Oikean tuntee, se ei ole päättelytehtävä.

Sitä, mikä on oikein, ei sellaisenaan ole kuten ei pyhääkään. Mikä kenellekin on pyhä.

Oikein tekeminen, niin tärkeää kuin onkin, voi muuttua helposti moralisoimiseksi, jos emme jaksa perustella sitä, mikä kulloinkin ja kellekin on oikein – ja miksi. Olisi parempi jos pyrkisimme oikeaan vähemmin mutta selkeämmin elkein. Pieni liike riittää, tässäkin, ja kun kuljemme kohti oikean tekemistä konkreettisesti kertoen saamme siihen todennäköisesti muitakin mukaan.

Ja juuri muiden mukaan ottaminen on oikein tekemisen ydin. Kun mietimme, mikä ”on oikein”, tulee mieleen jatkokysymys: mikä on oikein kenelle? Silloin päästään jo lähemmäs sitä, mikä todella on tai voi olla oikein. Siihen, mikä on oikein kaikille? Realismia kai on, ettei sellaista taida ollakaan. Oikein mahdollisimman monille? Se lienee lähempänä tosielämää ja sitä, mitä voimme saavuttaa.

Joka tapauksessa minusta kysymys oikein tekemisessä on yhtenäistämisestä – siitä, että emme tee oikein vain itsellemme. Se on minusta erittäin tärkeä tavoite ja enemmän kuin moraalisen korkean hevosen selässä ratsastaminen.

Lähelle on usein pitkä matka ja matkaa voi lyhentää konkreettisilla sanoilla. On tärkeää tehdä mutta myös kommunikoida oikein.

Mainokset

Vapaus, toivo ja rakkaus

Kuva: MissClaire

Päivän uutisaiheet mielessä yritän saada juonenpäästä kiinni. Lapsen oikeuksista puhutaan tänään; se on tärkeää, koska lasten ääni jää liian usein kuulumattomiin. Se jää kuulumattomiin jopa perheissä, vielä enemmän yhteiskunnassa.

Itse koen, että olen saanut kaikkein eniten oikeassa olevat vastaukseni nimenomaan lapsilta. Lapset opettelevat perusasioita ja he ovat silloin niitä hyvin lähellä. Kun kysyin viime syksynä kuopukselta, mitä luottamus on, hän vastasi: ”Äiti, luottamus on sitä, että ota mut syliin.” Niin se on: sylikkäin ollaan samalla sivulla ja siitä on kysymys luottamuksessa.

Keskustelu avioliittolaista saa mielen murenemaan voimattomana täysin kestämättömän argumentoinnin edessä. Kirkko voi halutessaan ylläpitää tosielämästä ja rakkaudesta irrotettuja katsantokantojaan, mutta nyt puhutaan laista. Onko avioliiton oltava vain kirkon asia?

Toisaalta voimmeko purkaa koko riitaa aiheuttavan instituution? Miksi se onkaan siis olemassa? Humanisti, joka nauttii rakkauden vapaana ja jonka ehdoista sovitaan paikallisesti :), ei yleissitovaa puitesopimusta tämän asian äärellä ymmärrä. Tämänkään.

Rekisteröity parisuhde kuulostaa niin ikään älyttömältä niissä korvissa, joiden välissä sijaitsee täysin kyseenalaistamaton hyväksyntä ihmisten erilaisille kauniille tavoilla rakastaa toisiaan ja viihtyä yhdessä.

Kiistelemme asiasta yksilön oikeuksien näkökulmasta. Tässä näen ison sokean pisteen. Toisilta meistä avioliitto-oikeuden kieltävät kiirehtivät sanomaan, että kaikilla meistä pitää olla oikeus solmia avioliitto. Niinpä. Mutta kyse on pareista, pariskunnista. Kaikilla PAREILLA ei ole joidenkin mielestä oikeutta solmia avioliittoa. Yksilönoikeuksista puhuminen vie minusta tärkeää keskustelua hakoteille. Tasavertaiset oikeudet pitää saada kaikille pareille.

Kiistelemme asiasta lapsen oikeuksien näkökulmasta. Tässä keskustelu karkaa minusta käsistä karkeimmin. Lapsella pitää olla oikeus äitiin ja isään. Kyllä, toki, miksei? Mutta päivittäessämme kaikkivoivan kännykkämme käyttöjärjestelmää päivittäisimmekö samalla katsantokantojamme tämän päivän tasalle?

Lapsella pitää olla oikeus TURVALLISEEN lapsuuteen. Jos sitä tuottavat ja ylläpitävät perinteinen äiti ja isä, hyvä. Jos sitä ylläpitävät isoäiti ja isoisä, hyvä. Jos sitä ylläpitävät sijaisvanhemmat, hyvä. Jos sitä ylläpitävät vara-äiti ja vara-isä, hyvä. Jos sitä ylläpitävät isi ykkönen ja isi kakkonen, hyvä.

Jos sitä ylläpitävät rakastavat läheiset aikuiset, ollaan maalissa!

Koko yhteiskuntamme tarvitsee rakastavia vanhempia ohjatakseen sen ulos näistä arvokeskusteluiden sysipimeistä umpikujista. Olemme rakkaudettomia toisiamme kohtaan, koska emme kenties ole saaneet kaipaamaamme rakkautta itse. Siitä voimme vallan hyvin ottaa kaikki vastuun. Ja välittää toinen toisistamme ihan ilman tuomarointia, kontrollia ja ehtoja.

Uskon uskoon mutta en uskontoon. Usko, toivo ja rakkaus -ohjelma voidaan hoitona suvaitsemattomuuteen päivittää muotoon vapaus, toivo ja rakkaus.

Ja suurin niistä on rakkaus.

LUOTTAMUS

Trust

Muistan sen yli vuoden takaisen alkusyksyisen iltapäivän kuin eilisen. Harhailin Twitterissä vailla päämäärää ja totesin paikan tylsäksi. Olin juuri päättänyt lähteä pois Twitteristä, kun olikin aika vastaanottaa taivaallinen tietoisku. Sama nojatuoli, sama paikka kuin viisi vuotta sitten hoksatessani vastuullisuuden ja keksiessäni Vastuulliset viestijät. Nyt oli luottamuksen vuoro. Kustannusosakeyhtiö Otava lähetti minulle uutisvirrassa tiedon, että oli syntyvä kirja nimeltä Luottamus. Heräsin :).

Luottamus oli minulle kuin hetkeksi unholaan jäänyt sana, joka antaa odottaa itseään ja muistuu sitten taas yhtäkkiä mieleen. Miten en ollutkaan tajunnut, että kaikessa, millä työarkeni olin viimeisten viiden vuoden ajan täyttänyt, on ollut kyse luottamuksesta. Ja siinä kaikessa, millä suhteissa toisiin ihmisiin elävä ihminen oman henkilökohtaisen arkensa täyttää on olennaisilta osin kyse myös siitä. Näkymättömistä siteistä, hiljaisista silloista.

Mikael Pentikäisen Luottamus-kirja on kuin luottamus-käyttöjärjestelmän asennusopas: sitä lukiessa luottamukseen tähtäävä ajattelutapa asettuu ihmiseen ohjaavalla otteella ja ongelmattomasti.

Kirja ehdottaa, että luottamus voi olla päätös. Uskon sen ja myönnän samalla, että minulla on usein vaikeuksia juuri tämän näkökohdan kanssa. Minulle luottamus on syvällinen kokemus, paljon tietoisuudessa rakennettavaa päätöstä voimakkaampi ja vastaansanomattomampi tila.

Kevyemmissä yhteyksissä ja jokapäiväisissä tilanteissahan luottamus on enemmänkin vakioasetus. Ilman luottamusta ei pääse eteenpäin, vaan tilalle astuu kaiken mahdottomaksi tekevä pelko tai epäilys.

Perusarjen kontekstissa luottamuksessa on usein myös astevaihteluita ja tilanne- tai tehtäväsidonnaisuutta. Isoissa henkilökohtaisissa kysymyksissä luottamus on minulle kuitenkin jotenkin ehdoton ja portaaton asia: niin kylmältä kuin minusta tätä kirjoittaessani tuntuukin minulle sitä joko on tai ei ole. Luottamus tai sen puute ei kuitenkaan ole minulle perusteeton tila; syyt vaihtelevat, mutta ovat aina löydettävissä. Isojen asioiden äärellä melkein luottamusta ei lasketa.

Moni voi elää osittaisen tai kehittyvän luottamuksen kanssa tärkeissäkin jutuissa ja se on hyvä. Taidan itse olla tässä kohdassa turhankin taipumaton ja itserakkaimpina hetkinäni näen, että luottamukseni on luomua. On hyvin mahdollista, että olen vain sielullisesti kehittymätön juntti, joka ei näe sitä isoa kuvaa.

Yritys on silti kova.

Vastuullisuudestaan kertovia yrityksiä kannustan ennen muuta rohkeuteen ja rosoihin. Luottamusviestinnässä niin yrityksillä kuin yksilöilläkin on samat tavoitteet ja samat keinot – ne vanhat pienet jutut: moni kakku päältä kaunis. On uskallettava olla aito yrityksessään hyvään, vaikka tulokset antaisivatkin vielä odottaa itseään, sillä kukaan ei usko kerskujaan. Tässä on luottamuksen mahdollisuus. Se syntyy, kun tie on näkyvissä, sitä saa vapaasti kulkea eikä maisema ole kulissi.

Rosot ovat Luottamus-kirjankin parasta antia ja varminta luottamuksen lunastamista kirjoittajaan. Erityisesti pidin kohdista, missä kirjoittaja kuvailee itseluottamuksen pettämistä esiintymistilanteissa ja puhujan paniikkia. Rehellinen elementti muuten aika hallitussa kontekstissa: totuus on, että taidamme olla kaikki vähän rääpäleitä.

Kirja on täynnä hyviä kuvailuja ja lainauksia, jotka kiteyttävät luottamuksen henkeä ja merkitystä. Mitä tulee raadollisimpaan arkeen ja ennen kaikkea työarkeen heti esipuheessa on minusta ihan se kaikkein olennaisin pointti. Se liittyy laajaa julkista keskustelua aiheuttaneisiin päätoimittajan potkuihin – kulma, mikä ei kuitenkaan juurikaan noussut esiin samaisessa kohukeskustelussa: ”Luottamuksen niukkuus ei ollut aina yksipuolista. Myös omaa luottamustani yhtiön johtoa kohtaan oli koeteltu. Luottamus on vastavuoroista: sitä saa, jos sitä antaa.”

Julkisuudessa ainakin omien havaintojen mukaan käsiteltiin lähinnä hallituksen luottamuksen lopahtamista. Niin luottamus kuin epäluottamuskin on silti usein, joskaan ei ehkä aina, molemminpuolista. Siksi johtajien ja myös meidän tavallisemman työ- ja kotiarjen tallaajien on opittava ennakoimaan ja tunnistamaan tilanteet, missä luottamuksen pallo voi pudota. Miksi yhtäkkiä työntekijä ei luotakaan minuun esimiehenä tai minä en luota työntekijään tai vaikka hallitukseen. Tai puolisooni? Missä ensimmäinen epäluottamuksen siemen voi alkaa itää ja miksi. Ja ennen kaikkea: miten se vältetään. Tuntuu kuin kirjoittaja olisi kirjoittanut kirjan ei ainoastaan toipumisterapiana potkuista vaan oppikirjana myös itselleen.

Toisin sanoen meidän on opittava luottamaan ja myös osoittamaan luottamusta itse. Muuten voi käydä niin, että menetämme itseemme kohdistuvan luottamuksen ja siihen meillä ei kenelläkään taida olla varaa. Tämä on minusta luottamuksen, kuten rakkaudenkin, tärkein opinkappale, jota ainakin itse olen vasta alkutaipaleella opiskelemassa. Siksi Luottamus, eräänlainen kodin ja työpaikan arkiraamattu, on tarpeellinen kirja.

Lopuksi on lohdullista todeta, että vaikka rakkautta ei voi ostaa kaupasta, Luottamusta onneksi voi. Ja jos koko kirja pitäisi omin sanoin tviitiksi kiteyttää, mieleeni tulee vain kaksi pientä sanaa: se soi.

TAASKO ME HÄVITTIIN?

15749_675390949203239_7922525275605360517_n

Seurakuntavaalit päätöksessään ja äänestysprosentti jäi edelliskertaa alhaisemmaksi: häviö. Tappio. Ei onnistuttu taaskaan. Voi harmi!

Usko hyvän tekemiseen -kampanjan Facebook-sivun kommentit täyttyvät kommentoijien surunaamareista. Voi pettymys: tavoitteemme oli korkea äänestysprosentti ja alhaiseksi jäi.

Vai hetkinen? Mikäs se tavoite muuten olikaan? Niin, mikä se oli?

Elämme vaaleista vaaleihin kuin vain vaaleilla – siis siinä, miten niissä käy – olisi väliä. Väitän: todellisuudessa meidän pitäisi välittää siitä, miten Suomelle ja kirkkovaalien kohdalla kirkolle käy. Eikä edes nyt heti paikalla, vaan jossakin inhimillisessä lähitulevaisuudessa.

Siispä katse vaikka kädellä auttamalla hiukan sivuun äänestysprosenteista kohti valittuja luottamushenkilöitä. Keitä he ovat? Millaisia ihmisiä saatiin seinänkaatajiksi ja uudistajiksi? Siitä on kysymys ja minusta hyvää seurankuntavaalikampanjaa, Usko hyvän tekemiseen, tulisikin ainakin kirkon itsensä vuoksi jatkaa. Vaalityöhän on jatkuvaa kommunikaatiota, ja ainakin minulle kirkon toiminta aukeni aivan uudella tavalla tätä kampanjaa seuratessani.

Muutos ei tapahdu hetkessä, ei kirkon sisällä eikä sen ulkopuolella. Luotetaan silti, että se voi tapahtua – vieläpä yhteisöllisesti parempaan suuntaan – ajan kanssa, kun jaksamme johdonmukaisesti johtaa viestinnällä.

Minusta Usko hyvän tekemiseen -kampanja oli uskottavan avarakatseinen sykäys uuteen alkuun: kirkko kuten yhteiskunta kokonaisuudessaan on moniääninen ja se voi osallistua yhteiskunnan rakentamiseen samalla, kun se pyytää yhteiskuntaa tukemaan omia tavoitteitaan.

Politiikassa ja kirkossa on kyse yhteistyöstä, ei yleisurheilusta. Siksi voittamiseen ja häviämiseen sekä numeroiden heilahteluihin tuijottava katsantotapa ei toimi: kestävä tulos on kaikkien hyvää palveleva yhteinen.

Puoluepolitiikassa kaikki eivät voi olla kaikkien asialla, ja siinä mielessä isoimmat ryhmät ”voittavat”. Siltikin päätösten on toimittava kokonaisuuden eli kaikkien meidän kannalta. Kaikkien on voitettava.

Kirkko sen sijaan voi vallan hyvin olla kaikkien asialla, pyyteettömästikin, joten minusta siihen ei kuulu kilpailun tuloslogiikka sellaisenaan. Ei tämän kampanjan tuloksia asenteiden muutoksessa ole vielä edes alettu nähdä, ne näkyvät myöhemmin. Varsinkin jos hyvää viestintää jatketaan. Se edellyttää tietenkin myös kuuntelua; siis vuoropuhelua.

Toivon, että seurakunnan uudet luottamushenkilöt voivat siirtyä hyvillä mielin uusiin tehtäviinsä ja kokea sen tärkeäksi. Monia asioita kunnista valtioihin rakennetaan nyt uusiksi, kenties kirkkoakin.

Tähän loppuun kopioin yhden kommentin Usko hyvin tekemiseen -kampanjan Facebook-sivuilta tänään 10.11.2014: ”Kampanja oli varmaan kallis ja epäonnistui. Olisko käytetyllä rahalla voitu tehdä jotain hyvääkin. Ei kirkon kuulu olla demokraattinen laitos.” En voisi olla vähempää samaa mieltä.

Minulla on ebola

Kuva: MissClaire

Ei vaiskaan, ei oo, mut ajattelin vaan laittaa tollasen herättävän otsikon. Sillä tulee seuraajia, klikkejä – ”menestystä” Twitterissä, sosiaalisessa mediassa. Saan brändättyä itseäni, kun kerron kiinnostavan tarinan. Ei, ei sen totta tarvitse olla – kiinnostava riittää. Ajan hermolla; trenditauti, trendivaate – sama se, kuhan on trendi! Ehtinen kirjoittaa ja myydä muistelmani ennen lavastettua kuolemaani? Vanha vihainen nainen kirkui kuollessaan aikamme sairauteen.

Joka ei siis ole ebola. Vaan tyhmyys.

Janoamme menestystä, siis h u o m i o t a, hinnalla millä hyvänsä. Ja se hinta on iso: se on kaaos. Yhteisen ymmärryksen hyytyminen, maailmankuvan pirpilöityminen aivan ihmeelliseksi sekasotkuksi ja tärkeiden päätösten taustalle vaadittavan oikean tiedon ja tajuamisen kaikkoaminen.

Toisin sanoen: emme ymmärrä mistään mitään. Kaahaamme kuin sekapäiset ihmeellisten sosiaalisen median seikkailujuonien perässä saadaksemme seuraajia herranjumala. Tviittaamme ja retweettaamme itselle osoitettuja kehutviittejä, kuin kaikki aidosti sosiaalinen ryhdikkyys ja harkintakyky olisi lopullisesti hyljännyt meidät. Mediat, yritykset ja yksityishenkilöt – kyllä, myös minä itse! – kaikki kilvan tässä leikissä mukana. Leikissä, joka alkaa korvata todellisuuden huolestuttavalla tavalla.

Lintuperpektiivistä näytämme luultavimmin idiooteilta. Syynäämme ruutua ruudun perään ja luulemme saavamme tietoa ja olevamme perillä asioista. Oikeasti on kyse todellisuutta vääristävistä draamatarinoista, missä fakta ja fiktio sekoittuvat ennen näkemättömällä tavalla: realiteetit eivät riitä, nyt tarvitaan enemmän! Siispä fiktiota kulmaan, pientä uutisen photoshoppaamista, kivoja koukkusanoja huomion kiinnittämiseksi.

Lopputuloksena emme kartuta tietoa emmekä varsinkaan tajuamista, joka jää helposti muutenkin vajaaksi. Sekoitamme ja hämmennämme tätä itse luomaamme soppaa, itkemme kun se ei näytä valmistuvan koskaan ja sitten hämmennämme vielä vähän lisää. Itseään ruokkiva tarina jatkuu, vastuuttoman viestinnän soppa porisee.

Lääkkeeksi sosiaalisen median sallimaan ja ruokkimaan mitään kestävää todellisuutta rakentamattomaan kaahaukseen, jota sairauden tunteen puuttuessa kutsumme jumala nähköön menestykseksi, suosittelen vedenpitävää viestintää. Punnittuja sanoja, jotka voi kytkeä oikeaan todellisuuteen eikä vain viihdyttävään tarinaan. Siis sitä, että puhumme totta ja keskitymme itsemme sijaan asiaan.

Löysät sanat upottavat laivoja, ja meidän laivamme vuotaa jo uhkaavasti. Jos et keksi mitään sanottavaa: tuki huoletta suusi, tukitaan yhdessä se vuotava aukko. Korjataan tämä keikkuva laiva ja seilataan vaan vähän aikaa ihan hiljaksiin. Tähytään horisonttiin ja mietitään miten päästään yhdessä eteenpäin vai laskettaisiinko hetkeksi ankkuri alas.

Tauot tekevät hyvää musiikissa ja parisuhteessa mutta myös maailmanparannuksessa. Jos uutisemme ovat sitä luokkaa mitä ne nykyään ovat, ne voivat vallan hyvin mennä tauolle vaikka viikoksikin. Ties vaikka tyhjä paikka tietotulvassa aikaansaisi spontaanin koheesion ja tolkkuuntumisen. Siis ymmärryksen siitä, mitä ja millaista tietoa oikeasti kaipaamme ja tarvitsemme. Nyt tuntuu nimittäin, että kenellään: sisällön tekijöillä tai sen kuluttajilla, ei ole siitä oikeasti minkäänlaista käsitystä. Ja siksi tunnemme itsemme sairaiksi ja eksyneiksi. Seilaamme avomerellä ilman suuntaa.

Uutisia hyvästä on!

Kulunut viikko on ollut hyvien uutisten etsijän juhlaa. Suorastaan riemastuttava ilouutinen oli se, kun Hesari kertoi 23.10.2014 pääkirjoituksessaan, että se alkaa jatkossa käsitellä negatiivisia aiheita rakentavammin.

Kun Suomi on tilanteessa, missä se on, rakentava ja myönteinen näkökulma voi olla ratkaisevan tärkeä. Kun luemme mediasta muutakin kuin synkkyyttä, jaksamme eteenpäin ja parhaassa tapauksessa opimme uusista mahdollisuuksista tehdä asioita paremmin.

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1413951497642

Toinenkin viikon ilouutinen hyvien uutisten kulttuurin rakentajalle tulee Hesarista. Hesari kertoi sunnuntain 26.10.2014 Kaupunki-sivuillaan Siskot ja Simot -yhteisön toiminnasta; uudenlaisesta vapaasta tavasta auttaa keikkaluonteisesti.

http://www.hs.fi/kaupunki/a1414208125030

On tärkeää tehdä hyvää ja hyvin. Kestävät toimintamallit omassa elämässä, yhteiskunnassa ja yrityksissä kannattelevat meitä nyt ja vastaisuudessa. Uutiset hyvästä viitoittavat tietä paremmin ja paremman tekemiseen. Siitä hyödymme me kaikki.

10409068_708102415932092_6550720360110061787_n

Haloo Hesari! Musta maisema ei myy

Aurinkosipoo

Yritin viikko sitten perua Hesarin tilausta. Tein tämän siksi, että Hesarin tarjoama maisema on musta enkä usko, että todellisuutemme kuitenkaan on. Haluan rakentaa oman näköalani tasapainotetumman realiteetin varaan, enkä rikastu yhä uusien onnettomuuksien, vääryyksien ja kauheuksien sisäistämisestä. Tarvitsen vähän valoa väliin. Sillä en tarkoita ”vain” viihdettä; fantasiaa, illuusioita; asioita, jotka eivät ole totta – vaan hyvistä asioista kertovia uutisia. Kuten esimerkiksi Talouselämän tuore uutinen Finnairista, joka uskoo uuteen nousukiitoon.

http://www.talouselama.fi/uutiset/pekka+vauramo+tasta+alkaa+finnairin+uusi+aika/a2270563

Tilauksen peruminen ei ole onnistunut, en tiedä pitäisikö rakkaalle lapselle suuttua oikein perinpohjaisesti. Mieli tekisi. Mikä kumma tässä kaikessa nyt takkuaa niin kovasti? En löytänyt tilauksen peruutuksen täppää ja lähetin palautetta, missä pyysin yhteydenottoa. Sitä ei ole kuulunut, ja voin vain tehdä sen surullisen johtopäätöksen, että tällä puolella tunkua on.

Tänään sain Twitterissä eteeni Turun Sanomien vastaavan päätoimittajan Kari Vainion kirjoituksen median innovaatiotuesta, jota nimitetään irvokkaaksi mediatempuksi. Kirjoitus on ehdottomasti lukemisen arvoinen; se kuvaa medioiden rahoituksen taustaa ja epäreilua tilannetta kaupallisen ja ei-kaupallisen median välillä.

http://m.ts.fi/i/687300

Minulla ei ole likimainkaan riittävästi tietoa näistä aiheista sisältä päin, joten näkökulmani voi olla vain ulkopuolinen ja lukijan toiveisiin keskittyvä. Uskomukseni on, että jälkimmäisellä on vielä painoarvoa (sanan kaikissa merkityksissä), etenkin kaupallisen median puolella. Edustan uutisen ostajan ääntä.

Vainion kirjoitus keskittyy ymmärrettävästi epäreiluuksien valaisemiseen. Se, mitä siitä jään kaipaamaan, on ratkaisukeskeisyys: miten menemme eteenpäin. Asiathan siis nyt näyttävät olevan kaupallisen median kannalta päin persettä, joten mitäpä tekisimme nyt?

Valtiojohdon vaapperaan tahtoon, mitä kirjoituksessa herätellään, on mahdollista varmaankin vaikuttaa. Esimerkiksi kaupallista uutista myyvät mediat voisivat innovoida uutista sellaiseksi, joka myy. Tällä en tarkoita klikkijournalismia, vaan hiukan kestävämmälle alustalle rakentuvaa uudistusta.

Toistan itseäni sanoessani, että kaipaan hyviä uutisia. En vain harkitusti ja hyvin kirjoitettuja asioita uudesta vaan uutisia hyvästä tekemisestä, joka rakentaa meille kaikille parempaa maailmaa henkisesti, kaupallisesti, fyysisesti ja ympäristöllisesti. Kuten esim. Hesarin entisen vastaavan päätoimittaja Mikael Pentikäisen UPM:n biopolttoaineista kertova kirjoitus.

http://www.upmbiopolttoaineet.fi/ajankohtaista/blogit/Pages/Kaukaalla-tehdaan-taas-teollisuushistoriaa.aspx

Vainion kirjoituksen lopussa kerrotaan IRO Researchin tutkimuksesta, joka osoitti paperilehden ylivertaisuuden. ”Suurimmillaan ero lehden hyväksi on silloin, kun puhutaan lukemisen rentouttavasta vaikutuksesta.”

Rentoutuminen, ah mikä ihana solmut avaava konsepti. Voisiko tuon varaan rakentaa myös digitaalisella puolella ja uutisen tuotannon puolella laajemminkin? Onko uutisen tehtävä kangistaa, vai voisiko se luoda myös mahdollisuuksia? Valaista polkuja eteenpäin?

Minusta voisi ja pitäisi. Ihminen ostaa, mitä tarvitsee ja tällä hetkellä se tarvitsee polkuja ulos pimeästä. Siinä tehtävässä on myös uutisen paikka: luottamuksen rakentamisessa.