Luottamuksen maaginen kaava viestintäyhteistyössä

1621786_591156580960010_1434902223_n

Olen työskennellyt vastuuviestinnän asiantuntijana VVO:lla nyt neljä kuukautta. Se on 18 vuotta viestintäkonsulttina työskenneelle neljä kuukautta täysin uudenlaista työelämää. Aikajakso on ollut monella tavalla opettavaista, ja yksi mielenkiintoisimmista opeista on ollut nähdä oma entinen työ pöydän toiselta puolelta. Siis saada katsella viestintäkonsultteja omassa työssään asiakkaan roolissa.

Hyödyllistä on ollut havaita, että kaikki tapaamani palveluntarjoajat ovat olleet suurin piirtein samalla tasolla osaamisen suhteen. Osaamisen alueet toki vaihtelevat, mutta osaaminen on yleisesti ottaen hyvää laadultaan.

Vain ani harva tuo pöytään jotakin sellaista, mitä ei tavalla tai toisella ole jo kuullut jossain muualla tai tullut ajatelleeksi itse. Se ei ole huono asia lainkaan; tunnumme olevan kaikki samoissa arvoissa ja trendeissä kiinni ja uskomme, että viestintä on johtamista. Olipa projektissa kyse sidosryhmätilaisuudesta, tutkimuksesta tai asiakaspaneelista olemme yhtä mieltä megatrendeistä, jotka säätelevät isoa kuvaa ja sitä kautta tarjoavat viestivälle yhtiölle eväitä oman toiminnan kehitykseen, johtamiseen, asiakastyöhön ja viestintään.

Vai oletteko eri mieltä siitä, että esimerkiksi ilmastonmuutos, kaupungistuminen, jakamistalous, vastuullisuus ja palvelukulttuuri ovat jo aika itsestäänselviä suuntaviittoja kaikessa siinä, mitä yritykset tällä hetkellä tekevät?

Mikä sitten erottaa jyvät akanoista, parhaat hyvistä?

Helposti voisi kuvitella, että vain kristallipallo ja kyky nähdä tulevaisuuteen tuovat voittamattomat eväät asiakasneuvottelupöytään. Valitettavasti se vain ei taida olla realismia. Hyvätkään ennusteet eivät aina pidä paikkaansa tai ole jonkin ajan kuluttua enää yritykselle relevantteja – eikä asiantuntijan oma vankka usko omaan visioon tulevasta riitä myöskään.

Melkeinpä voisi sanoa, että suurimpia kömmähdyksiä, mitä asiakastyössä voi tehdä on
yli-itsevarmuus. Muuttuvassa maailmassa varmaa on vain epävarma ja epävarmuuden tajuaminen kertoo hyvästä itsetunnosta ja viisaasta suhtautumisesta tulevaisuuteen. Se ei silti tarkoita sitä, ettei voida tehdä, vaan pikemminkin se hioo kykyä tehdä oikeita asioita oikein.

Ylivertaisen osaamisen puuttuessa se, mikä erottaa jyvät akanoista, on perusasiat, nimenomaisesti hyvä käytös. Hyvä käytös tai konsulttikielellä ilmaistuna sosiaalinen älykkyys ei ole mielistelyä, vaan perustuu herkkävaistoiseen tilannetajuun ja toisen kunnioittamiseen. Se rakentuu arvostavasta kuuntelusta ja oman näkemyksen tuomisesta osaksi yhteistä neuvottelupöytää. Hyvä asiantuntija on asiakassuhteessa myös hyvä asiakaspalvelija, kuten me kaikki voisimme olla palvelijoita toinen toisillemme: ilman nöyristelyä, rehellisesti.

Aito hyvä käytös paljastaa oikeasti hyvän osaajan, joka uskoo omaan juttuunsa mutta ei yli muiden. Se, mikä asiakassuhteen usein lopulta ratkaisee, on luottamus ja luottamusta ei rakenneta magiikalla vaan ihan vanhoilla tutuilla jutuilla. Siis sillä, että ollaan ihmisiksi.

Mainokset

LEMPIBRÄNDINI ELÄMÄ

11138596_796388340436832_2349027791798252213_n 2

Tänä iltana sain oman itseni talvelta takaisin. Pyyhälsin pölyttyneellä pyörälläni pitkin peltomaisemaa ja ravistin pimeän vuodenajan irti. Olin kuin innoituksensa takaisin saanut lyöty taiteilija, jota Greg Kinnear esitti ikimuistoisesti Elämä on ihanaa -elokuvassa. Kohmeen kipsi lensi kaaressa.

Epäsopivat ja -muodikkaat housut kahisivat menneiden sesonkien lenkkareihin survottujen jalkojen polkiessa vauhtia. Kevätriemussani muutuin hurjaksi hikiseksi olennoksi, joka sieraimet höröllään aisti kevään konseptiin kuuluvia perinnetuoksuja, lähinnä mädän maan lemua. Siite- ja katupölyn kiristämässä naamassa oli lapsuuden pitkien pihapäivien ja polkuretkien tuntu. Eteenpäin mentiin kujakatin sitkeydellä takki auki ja tyyliseikoista välittämättä. Missähän on seuraava seikkailu, missä kaikki kaverit ovat?

Mietin, missä vaiheessa olenkaan antanut itseni alkaa miettiä hengittäviä ihokkaita ja muuta potaskaa. Ainoa oikea ulkoiluvaatehan on se, missä sielu saa lentää vapaana lintujen seassa, eikä mikään muistuta latistavista suorituksista, joilla arjen voi halutessaan täyttää ääriään myöten. Missä ihminen, talven ja lukemattomien muiden asioiden kangistama aikuinen, saa olla lapsi.

Olen isäni tytär ja isäni kulki aikoinaan ylväästi itse muotoilemissaan kengissä, koska koki niin olevan hyvä. Ehkä minäkin yllän joskus tuolle pelkäämättömälle henkiselle tasolle – päivä, jota toisaalta hiukan myös pelkään. Kuinka vapaaksi aionkaan itseni normien kahleista päästää, kun oikein vanhaksi ja välinpitämättömäksi äidyn?

Matkallani mietin ykskaks kaiken luovan sekasotkun keskellä myös erästä kaukaista työpäivää, milloin minun piti miettiä, mistä brändistä oikeasti pidän ja miksi. En keksinyt yhtäkään, en yhden yhtä. En sellaista, josta olisin keksinyt muuta sanottavaa, kuin että ihan kiva. Mikään brändi ei ole vienyt minulta jalkoja alta – ei mikään palvelu, tuote eikä palvelutuote.

Mutta elämä on – kuten taas tänään, kun se palautti omat epäsovinnaiset ja lapselliset tehdasasetukseni ja antoi hurmantunnun hillityn asiallisuuden tilalle. Elämä on selvästi ajatellut minua ja tuntee tarpeeni silloinkin, kun en itse jaksa niitä pohtia.

Lempibrändini on siis elämä; ilmainen ja monimuotoinen seikkailupaketti kaikenikäisille. Ainoa, mitä sen asennukseen tarvitaan on luottamus: jotkin episodit voivat olla vähän tylsempiä, mutta paljon hyvää on vielä niiden jälkeen luvassa. Jos et usko, mene luontoon. Siellä aito elämä on vielä nähtävissä ja kuultavissa. Etenkin näin kauniina keväisinä iltoina.

Välittämisessä ja auttamisessa tarvitaan LUPA LUOTTAA

Kuva: Siskot ja Simot
Kuva: Siskot ja Simot

Noin kahden vuoden ajan olen saanut tutustua täysin uuteen tapaan auttaa: luovaan välittämiseen. Konseptin on kehittänyt Siskot ja Simot -yhteisö, joka järjestää matalan kynnyksen mahdollisuuksia ihmisten auttamiseen – ns. pop-up -välittämistä – ilman sitoutumispainetta. Siskot ja Simot käynnisti toimintansa Järvenpäässä maaliskuussa 2013, ja on sen jälkeen järjestänyt lukuisia Välittämisen keikkoja, joilla on kohdattu ikäihmisiä pienissä arjen tilanteissa. Luovan välittämisen yhteisön toiminta on otettu suurella innostuksella vastaan ja vapaaehtoisia on riittänyt hienosti. Järvenpään innostuneen vastaanoton siivittämänä toiminta on käynnistynyt nyt myös Tuusulassa ja Keravalla. Pikkuhiljaa toiminta laajenee yhä uusille paikkakunnille ja hyvä niin, sillä tilaus sen toiminnalle on valtakunnallinen.

Minulle tämä kokemus on ollut matka, jonka aikana olen saanut tarkastella luottamusta suhteessa erääseen tärkeään viiteryhmään: ikäihmisiin. Vaikka aikamme ei tunnu antavan paljonkaan arvoa senioreillemme (yksi kuva tästä välittyy terveydenhoidon puutteissa) väitän, että syväkerroksissa monissa meistä asuu syvä luottamus vanhuksiin.

Itse olen tiedostanut oman senioriluottamukseni jo aikaisemminkin, mutta välittämisen keikoilla se on tullut konkreettisemmin esiin. Muistan yhden ensimmäisistä keikoistani, kun työntelin vanhaa rouvaa pyörätuolissaan. Hän oli hyvin hiljainen ja mietin koko ajan, onkohan hänen kovinkin paha olla.

Tässäkin tilanteessa, missä auttavan ja autettavan roolit olivat aivan selvät, minä luotin senioriin. Niin syvällä tämä luottamus asuu. Itseeni en sen sijaan luottanut ollenkaan, vaan kyselin rouvalta kuin kamarineiti emännältään joka ikistä asiaa, emmekä tuntuneet pääsevän jutustelussa emmekä matkanteossa kunnolla alkuun ollenkaan.

Pienen mäen nyppylän edessä matka tyssäsi kokonaan, kun en vain löytänyt itsestäni varmuutta reipasotteiseen kärräämiseen. Nuorena tyttönä Kellokosken sairaalassa työskennellessäni olin ihan toista maata, rutinoitunut hoiva-ammattilainen. Nyt toivoin hiljaa mielessäni, että vanha rouva, joka hädin tuskin pysyi tuolissaan, olisi antanut minulle selkeät ohjeet, kuinka pitää toimia, kun sekä ajatus että pyörätuoli ovat juuttuneet paikoilleen.

– Oletkos sinä sen Kaijan tyttö?, kysyi rouva yhtäkkiä, tajutessaan varmaankin, että minä enemmän kuin hän tarvitsi pientä tuuppausta.

Häkellyksestä selvittyäni vastasin, että Kaijan siskon Anna-Leenan tyttö ja nuorempi sisareni on Inka. Tästä yksinkertaisesta avauksesta pääsimme hyvään jutustelun alkuun. Se johti ennennäkemättömään itseluottamuksen palautumiseen ja mäen päälle pääsemiseen rouvan kyydistä putoamatta. Niin, että kyllä ne sanatkin ovat tekoja ja niillä luodaan lujasti siltaa ja luottamusta, jonka varassa päästään eteenpäin. Eikä niiden sanojen kummallisiakaan tarvitse olla; ihan hyvin voimme jatkaa hyvän päivän osastolla Facebookissakin, kun kerran perusjutuilla pärjää tosielämänkin puolella.

Jatkossa olen ollut jo taas riuskaotteisempi apupiika ja toivottavasti osannut näyttää varmoja elkeitä malliksi Sakari-pojalleni, joka on kulkenut keikoilla mukana maskottina. Jos totta puhutaan, niin siihen ei mene kuin pieni hujaus, kun olen itse kärrättävänä ja silloin viimeistään minulla pitää olla pallo hallussa. Voihan nimittäin olla, että saan auttajakseni kaltaiseni epävarman kyselijän ja silloin minulla on kyllä oltava kaikki vastaukset. Ja keskustelun avaamiseksi ehkä pari kysymystäkin.

Näissä pienen pienissä välittämisen tehtävissä olen tajunnut, että luottamus on auttamisessa suuri näkymätön voima ja se tehdään todeksi yhteisellä sopimuksella: sekä auttajalla että autettavalla pitää kummallakin olla keskinäinen lupa luottaa. Tätä lupaa ei ole aina mahdollista antaa tai saada, mutta niin kauan kuin meillä on sanoja, käytetään niitä. Hyvät sanat ovat luottamuksen lähettiläitä.

Lisätietoja luovasta välittämisestä: http://www.siskotjasimot.fi

TERVE LUOTTAMUS

1003067_563979440344391_230888886_n

On universaalisti tunnustettu tosiasia, että kaiken laadukkaan uutisjournalismin pohjalla on terve epäilys. Siltä ainakin on vaikuttanut.

Mistä syystä onkin hyvä, että olemme nyt helmikuussa 2015 ja voimme katsoa haikeina mutta helpottuneina teesiä, joka palveli vaihtelevalla menestyksellä meidän uutistenlukijoiden tarinoidennälkää niin kauan.

Tarinoistahan uutisissa on kyse, ei niinkään totuudesta, jota ei ehkä ole olemassakaan. Voisimmekin puhua tasapainosta, tasapainoisesta maailmankuvasta. Se voisi olla tämän päivän journalismin tehtävä siksi, että elämme turvallisuuden ja talouden kriisien näyttämöllä, ja median tehtävä voisi olla kauheuksista raportointia rakentavampi. Eteenpäin ja laveammin katsovampi.

Kaikuja tästä kuullaan jo: toimitukset kertovat halustaan kertoa hyvää ja tarjota ratkaisuja.

Silti terveen epäilyn kulttuuri ja sankarijournalismi istuvat sitkeässä. On uljasta, kun media aikaansaa kohun ja paljastaa totuuden – vai sittenkin tarinan?

Totuuden etsiminen on tärkeä tehtävä. Negatiivisen totuuden etsiminen ei kuitenkaan ole journalismin ainoa tehtävä. Ei median itsensä, ei lukijoiden eikä maailman tilanteen takia. Maailma palvelee mediaa, kun media palvelee aidosti sitä. Tekeekö se niin nyt?

Medioista harvoilla menee hyvin. Digiaikana uutissisältöjä on tarjolla kaikille (vapaissa maissa) ilmaiseksi. Isot pelaajat kuten Google vievät perinteisen median mainostulot.

Media ei mieti, ainakaan ääneen, miksi massat kertyvät sinne minne kertyvät. Miksi ne luottavat kaveriin ja bloggaajaan enemmän kuin toimittajaan. Jos ne miettisivät sitä, ne joutuisivat miettimään omia sisältöjään kokonaan uudelleen. Eikä vain teknisten palveluratkaisujen ja sisältömarkkinoinnin näkökulmasta vaan huomattavasti syvällisemmin: asenteen kannalta.

Median asenne saattaa olla median suurin ongelma. Asenne on liian usein jäytävän, pohjaanpalaneen kielteinen silloinkin, kun tehdään jotain hyvää.

Esimerkkinä vaikkapa kauppojen ruoan hintojen alentaminen. Joku media kirjoitti, että S-ryhmän uutisointi aiheesta oli vuoden markkinointiteko. On hyvä muistaa, että vuoden markkinointiteko siitä tuli sillä hetkellä, kun uutinen hurisi medioissa sukkana läpi.

Sitä paitsi ruoan hintojen alentaminen on hyvä juttu, siitäkin huolimatta, että vuosikausia olemme syöneet rappauksia ja kaupoilla ovat katteet kohdallaan. Rakentavamminkin voi kirjoittaa yrityksistä, joita huudetaan kestävän talouden rakennustalkoisiin mukaan.

Ehkä lapsenkasvatuksen logiikka voisi toimia tässä: hyvästä piirustuksesta kehutaan ja riitajupakasta nuhdellaan – mutta missään tapauksessa perheen olennaista osatekijää ei lytätä kokonaan ja kaikkialla. Sehän olisi narsistivanhemman käyttäytymistä.

Yritykset ovat yhteiskunnan, yhteisen perheemme, osa ja me kaikki tarvitsemme niitä. Siksi ne ansaitsevat rakentavamman kohtelun toimittajilta. Muutenhan voimme tulkita, että perinteinen media ei olekaan tärkeä portinvartija vaan narsistista valtaa käyttävä vanhempi, joka käyttää yrityksiä lähteenään tarinataloudessa.

Uutisen ostajana ehdotankin uutisjournalismin pohjaksi terveen epäilyn sijaan tervettä luottamusta. Terve luottamus ei sulje pois kykyä nähdä kulissien taakse silloin, kun siellä tapahtuu jotain, mikä ei ole kestävää. Terve luottamus on journalismin uusi päivitys ja se lähtee missiosta välittää tasapainoista maailmankuvaa ja antaa ihmisille eväitä rakentaa kestävämpää maailmaa.

Hyvästä kertomisesta on hyötyä. Hyvästä kertominen lähtee luottamuksesta ja kuuntelusta, joka mm. karsii virheitä sisällössä – joko tahattomasti tai tahallaan lisättyjä. Lisäksi se avaa portteja syvemmälle organisaatioihin, jotta niiden tuotantotapoja voi päästä tarkastelemaan läheltä. Lisäksi hyvästä kertominen antaa esimerkkiä ja inspiraatiota muillekin yrityksille, jotka ehkä vasta miettivät, mistä kestävyystyö on hyvä aloittaa ja miten. Nämä yritykset eivät ole pahantekijöitä tai tunareita, vaan vastuullisuuden vasta-alkajia. Suhtautumisen muutoksessa on paremman alkuvoimaa kertojille ja kuulijoille.

Uskon, että ihmiset ovat kyllästyneitä medioiden kielteisyyteen, koska vastaanotto tylylle asenteelle on rajallinen ja luottamus rakoilee liiasta yksiviivaisuudesta. Todellisuus on aina rosoinen. Se on sitä maailmassa, missä mikään ei ole täydellistä eikä ehkä pidäkään. Myös hyvissä yrityksissä ja ihmisissä on rosoja, ne kuuluvat reaalimaailmaan ja niistä pitää uskaltaa pukahtaa, sillä kukaan ei usko kerskujaan.

Media kerskuu karttakepillä, jolla se napauttaa sormille niitäkin, jotka totta vieköön eivät sitä ansaitse. Se on suorastaan nolostuttavan heikkoa osaamista. Kaikki me tiedämme, että media on asenteineen ja virheineen epätäydellinen mutta tuntuu, että media itse ei pysty siihen vastuullisuuteen, mistä se vaatii päitä vadille muilta.

Media voisikin lisätä omaa uskottavuus- ja kiinnostavuusrosoaan kertomalla omista virheistään. Lisäksi se voisi kertoa uutisissa, ei vain kolumneissa, hyvistä yrityksistä ja niiden hyvistä teoista. Siihen päästään, kun terve epäilys korvataan terveellä luottamuksella. Näin ainakin toivon, sillä maailma on epäkohtiaan moninaisempi paikka. Luen uutiseni vaikka roiskeläpästä, jos jostain saan luotettavaa, tasapainoista tietoa yhteisestä yhteisöstämme.

Lopuksi on reilua sanoa, että me kaikki vuoropuhelua käyvät, niin viestin lähettäjät kuin vastaanottajat, voisimme ehkä useamminkin miettiä, mikä on isossa kuvassa tärkeää juuri nyt, ja katsella korkeammalta.

VALINNAN PAIKKA

Tällä kertaa kutsuin vierailevan kirjoittajan blogiini. Pariisissa asuva ystäväni Katja Ingman kuvailee, kuinka luottamukselle käy väkivallan näyttämöllä. -Nina

”Luottamus on heikoissa kantimissa itse kullakin. Sanan säilät heiluvat sosiaalisessa mediassa siihen malliin, ettei tässä kohta tarvita terroristeja murentamaan uskoamme ihmisyyteen, me onnistumme näemmä siinä mainiosti ihan itse.”

Valinnan Paikka

Keskiviikkona 7. tammikuuta seisoin 35000 muun joukossa Pariisin République-aukiolla puulla päähän lyötynä, sanattomana, ja avuttomana päivällä CharlieHebdon toimitukseen tehdyn terrori-iskun jälkeen. Torstaiaamu alkoi surussa mutta juuri ja juuri siedettävästi, kunnes uutisista jysähti uusi terroriteko, joka tappoi jälleen. Perjantaina saimme kuulla kahdesta panttivankitilanteesta, joista toinen entisillä kotikulmillani, ja tuntui ettei kauheudelle tule loppua. Loppui se sitten poliisirynnäköihin.

Sunnuntaina kokoonnuimme jälleen 1,5 miljoonan ihmisen voimin ja marssimme halki Pariisin kansallisen yhtenäisyyden nimissä. Nyt on kulunut muutama päivä, enkä enää klikkaa pakonomaisesti uutissivustoja jokaisen poliisisireenin soidessa, niistä kun on tullut tilapäisesti paikallinen taustamusiikki. Tämä ei kuitenkaan ole ohi. Päinvastoin: nyt se vasta alkaa.

République-aukiolla yhdessä keskiviikkoillan kylteistä luki ”12 kuollutta, 66 miljoonaa haavoittunutta” (ts. koko Ranskan väestö), ja näin on myös käynyt. Pelko ja epäluulo valtaavat alaa, juutalaiset pelkäävät ääri-islamisteja, muslimit uskontonsa leimautumista, ja me kaikki yhteiselämää kantavien arvojen murentumista. Luottamus on heikoissa kantimissa itse kullakin. Sanan säilät heiluvat sosiaalisessa mediassa siihen malliin, ettei tässä kohta tarvita terroristeja murentamaan uskoamme ihmisyyteen, me onnistumme näemmä siinä mainiosti ihan itse.

Luottamus, jonka niin mielellään soisi olevan läsnä automaattisesti, on näinä päivinä tietoinen valinta, ja sen harjoittaminen käy lihaskuntoilusta. Menneen viikon tapahtumat ovat viiltäneet syvän haavan luottamuksen lihakseen, tai vähintäänkin repineet vanhan haavan uudelleen auki. Lihaksen vähäinenkään liikuttaminen tässä tilanteessa tekee eittämättä kipeää. Se on myös paranemisen edellytys.

Mikä siis neuvoksi ?

Päättäjät ovat onneksi turvatoimien lisäksi ryhtyneet toimiin keskinäisen ymmärryksen ja vuoropuhelun edistämiseksi ja puhuvat vihdoin sosiaalisista eriarvoisuuksista, jotka ovat terrorismille hedelmällistä maaperää. Ranskalainen media on myös uutisoinut sen, että osan kosher-kaupan panttivangeista pelasti nuori malilalinen laiton maahanmuuttaja, joka on muslimi. Tämä ei kuitenkaan riitä: maailma muuttuu yksi ihminen kerrallaan, ja tulevaisuus riippuu meistä jokaisesta.

Harva meistä kuuluu päättäjiin tai median edustajiin. Sen sijaan se, miten jokainen meistä toimii ja viestii nakertaa tai rakentaa luottamusta, repii haavaa suuremmaksi tai hoivaa sitä pikkuhiljaa. Tässä ja nyt, jokaikinen teko ja sana on valinta.

On aika katsoa peiliin. Myötätunnolla ja suoraan silmiin.

Jaanko tyrmistyksessäni sosiaalisessa mediassa kauheuksilla mässäilevän artikkelin, jonka loppupäätelmä on ”kaikki on menetetty”, vai postaanko tietoa niistä toimista, joilla tästä suosta vielä jonain päivänä noustaan?

Lietsonko väkivaltaa huutamalla hätääni, suuttumustani ja avuttomuuttani verkossa vai ulvonko ensin kylpyhuoneessani niin, että jyvät ja akanat lentävät toisistaan erilleen ja saan aikaiseksi rakentavampaa tekstiä?

Vastaanko äärijyrkkään postaukseen, joka haavoittaa ja loukkaa arvojani, samalla mitalla sananvapauden nimissä ja niin varmana mielipiteeni oikeutuksesta, vai hengitänkö ensin syvään muistaen, että kyseinen ystävä on yhtä hädissään ja avuton kuin minäkin?

Sanoillamme ja teoillamme on vaikutus. Kulttuuri- ja viestintävalmentajana siteeraan koulutuksissa usein sananlaskua, jonka uskotaan olevain peräisin milloin Intiasta, milloin Tiibetistä: ”Kulkiessani vuoristossa luulin näkeväni hirviön. Lähestyessäni ymmärsin sen olevan ihminen. Puhuessani hänen kanssaan kohtasin veljeni”.

Sunnuntain marssi yhdisti meidät hetkeksi, kaikkine erilaisine mielipiteinemme. Tie on vielä pitkä, ja nyt jos koskaan on aika ottaa seuraava, ja sitä seuraava askel pelon läpi, valita yhä uudelleen ihmisen kohtaaminen yli uskonnollisten ja ideologisten rajojen, ja miettiä tarkkaan keskustelun sisältöä.

CharlieHebdon piirtäjän Tignous:in hautaustilaisuus. Vanha hiljainen nainen kyltteineen: ”Olen muslimi. Tulen jakamaan tuskanne, surunne.”
CharlieHebdon piirtäjän Tignous:in hautaustilaisuus. Vanha hiljainen nainen kyltteineen: ”Olen muslimi. Tulen jakamaan tuskanne, surunne.”

Kiitos, Pilgrim!

Kuva: MissClaire.

Rakas Pilgrim,

Kiitos, kun olet pitänyt minusta niin hyvää huolta 18 vuotta! Tuntuu, että silittelin faxiin ensimmäistä tiedotetta kuin tyynyliinaa mankeliin vasta pieni hetki sitten. Se oli muistaakseni Janne Tulkin raketin lailla kohoavasta urasta kertova uutinen, ehkä Reijo Taipaleesta kerrottiin jotain siinä samalla. Muistojen hämäristä nousee otsikko: Mestari ja kisälli Merikarvian lavalla…ahh! Olin levy-yhtiötiedottaja, siis tärkeä ja kiinnostava ihminen! Mikä meriitti! Näillä tunteilla on menty eteenpäin ja kasvettukin kai – niistä kiitos!

Oi aikoja! Lukemattomia ihania, hauskoja, haastavia ja huikeita hankkeita, joita olen saanut kuvitella viestinnällä edistäneeni. Leffaprojektit, joista ensimmäinen, Rukajärven tie, tietenkin jättänyt syvimmän jäljen. Tunsin itseni niin pieneksi ja niin suureksi yhtä aikaa. Olen saanut istua kuvauksissa näkemässä läheltä näyttelijän työtä, ja keskustella ohjaajien ja tuottajien kanssa joskus hermoromahduksen partaalle vievistä vaiheista ennen lopputuloksen loksahdusta. Ikimuistoista, suuren kiitollisuuden tunteen aiheuttavaa aineistoa yhden ihmisen muistojen kammioissa.

Muistanpa muutaman terveyshankkeenkin, missä joskus mentiin rajojen yli rohkeasti: ääntä käytettiin ja sitä myös kuultiin. Arkuuden tämä ammatti on ottanut irti, liialla kaunopuheisuudella ei pärjää. Sitä paitsi puhuminen parantaa muitakin kuin vain meitä naisia. Sen olen saanut huomata ihan vastikään myös kalevalaisissa naisissa, joiden elämänasenne ja yhteismeininki on tehnyt ison vaikutuksen!

Kiintoisia ja uutta opettavia työmaita on tullut paljon Edelmanin ja omien kanaviemme kautta ulkomailta. Niistä on jäänyt monia hulvattoman hienoja kokemuksia eväiksi ja samalla on saatu opetella jättibrändien systematiikkaa kuluttajakokemuksen taustalla.

Viimeistä noin kuutta vuotta itselläni on sävyttänyt vastuullinen ja vastuullisuusviestintä; yritysten hyvintekeminen ja kuinka siitä kerrotaan kiinnostavasti, pönöttämättä – siis uskottavasti. Olen tästä saattanut sanasen mainitakin, mutta olen henkilökohtaisella matkalla kohti hyvien uutisten kulttuuria. En usko negatiivisuuteen, en ääripäihin ylimalkaan, vaan tasapainoon. Nyt, edelleen, kuulemme enimmäkseen ikävästä. Haluan kuulla kestävästä ja koska haluan siitä kuulla, on minun otettava lapiota käteen ja alettava kertoa siitä.

Vastuulliset viestijät -ryhmä LinkedIn:issä on opettanut minulle enemmän koko aihealueen edistymisestä kuin mikään oppikirja tai itseopiskelu minulle olisi koskaan voinut. Taputan itseäni olalle, että älysin perustaa ryhmän, sillä yksinäisen ihmisen yksittäistä tekemistä vastuullisuus ja siitä kertominen ei saa olla. Olkoon se tullut jäädäkseen ja kestäköön sittenkin, kun ajat taas ovat hiukan helpommat.

Konsulttina olen saanut päästä mukaan kestävästä kertomiseen ja olen mm. saanut nähdä vastuullista elintarviketuotantoa eri kulmista. On hyvä huomata, että vastuullisuuteen kiinnitetään yrityksissä paljon huomiota ja se on tullut jäädäkseen. Kiinteistöalan vuosiseminaarissa Aulangolla moderoin kautta aikain ensimmäisen vastuullisuuspaneelin, ja niin luulen vastuullisen johtamis- ja viestintätavan saapuvan toimialoille yksi kerrallaan – yhdessä käytävän keskustelun siivittämänä ja rohkaisemana.

Konsulttina pääsee aiheita lähelle, mutta ei aina sisälle kokonaan. Nyt tämän konsultin on aika siirtyä vastuullisuusviestinnän syventävien opintojen pariin. Kyseessä on vuoden mittainen projekti, joka vie minut siksi ajaksi syrjään Pilgrimin toiminnasta. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja käyn uusiin töihin käsiksi heti vuoden alusta.

Saa nähdä, mitä kaikkea uutta ja hienoa tuleva vuosi tuo tullessaan. Ainakin jo tapaamani ihmiset ja ilmapiiri rohkaisevat eläytymään täysillä. Ja onhan tuo projektin nimikin LUMO jo aika lupaava.

Eikun luottamuksen laskuvarjoa selkään ja sitten vaan hyppäämään. Uusi vuosi, täältä tullaan!

Näytä meille tie, Facebook!

10426736_743321909024478_1344088602296301943_n

Mietin Facebookin kuohuttavaa uutta ilmoitusta siitä, kuinka kaikki oikeudet kaikkiin siellä julkaisemiimme sisältöihin katoavat ikiajoiksi. Liekö meillä sielukaan enää jäljellä ensi vuonna? Protestoimme, kirjoitamme seinillemme tekstejä, jotka kieltävät Facebookin riiston – samalla tietäen, että se ei auta.

Sen pitäisi auttaa, koska Facebook väittää kuuntelevansa meitä ja jos se ei tätä protestia kuuntele, niin se on epäreilu! Oikeasti on. Ja hiukan, sanotaan nyt suoraan, kädetönkin. Lakitekstiä vilisevän ilmoituksen jakeleminen ei kommunikoi rakkautta omassa piirissä, mitä ilman Facebookikaan ei voi olla ja mitä ilman piiriä ei aidosti ole. Paljon olisi luottamusviestinnällä tehtävää Facebookin omassa viestinnässä – piiri on nyt aika seljällään ihmetyksestä eikä luottamusta lain. Näen parannettavan paikan.

Mutta vaikka Facebook ei kuuntele protestiamme, se kuuntelee kuitenkin. Se toimittaa sanomisistamme tislattavaa tietoa yrityksille, jotka mainostavat täällä ja trimmaa valmiuksiaan palvella yrityksiä tässä kuuntelussa, tiedon keruussa, entistäkin tehokkaammin. Siinä sen ansaintalogiikka.

Vaikka tämä tuntuu nihkeältä, siinä on myös Facebookin käyttäjien suuri mahdollisuus. Me täällä Suomessa tarvitsemme toimivan valtion ja kaikki me tarvitsemme toimivan planeetan. Puhutaan siis arvoista käsin: siitä puhe, mistä puute. Yritykset haluavat myydä, sitä mitä ihmiset haluavat ostaa ja siinä mielessä voimme kaikki olla maailmanmuuttotalkoissa mukana. Tilataan kestävää, ostetaan kestävää, myydään kestävää. Luodaan hyvää ilmapiiriä; vaaditaan hoo2hoota eli sitä ihmisen kohtaamista kaikessa – ei anneta perusasioiden unohtua.

Jaloilla äänestäminen ei taida onnistua, koska olemme kuitenkin kaikki täällä. Facebook käyttää meitä, mutta me voimme käyttää Facebookia takaisin! Kun viestimme visioista siitä, millaisia innovaatiota teknologiayritysten pitäisi tuottaa, ehkä jonain päivänä joku hoksaa, että tarvitsemme teknologiaa, millä voidaan ottaa tuhkapilvi talteen, jotta kuivat erämaat saadaan elvytettyä. Silloin se, mikä vaikuttaa katastrofilta (tulivuoren purkaus) voi, sekin, olla mahdollisuus. Kriisi on aina mahdollisuus, niin tämäkin.

Voi tuntua, että Facebook näyttää meille ovea mutta se näyttää meille tietä. Kuljetaan sitä siis. Ei kuitenkaan hiljaisina lampaina vaan rohkeina tiikereinä ääntämme käyttäen ja tarvittaessa hampaamme näyttäen.

Maailma pelastuu, kun se on hyvää bisnestä. Tehdään siitä sitä! Toistan itseäni sanoessani, että Risto Isomäen pitäisi olla Facebookissa.