Lupa innostua

16508761_1232454963496832_4855721770552170892_n.jpgVastuu ja vastuuviestintä – monille nämä termit kertovat jostakin vakavasta, raskaasta aihealueesta. Sellaisesta, missä virheitä ei sallita. Tämä on yksi näkökulma vastuullisuuteen ja siitä kertomiseen.

Luulenpa, että se ei ole se näkökulma, joka valaisee tietä ja vie perille. Virheiden varominen saa pelkäämään ja pelko on huono kirittäjä kohti hyvää. Se voi saada toimimaan, mutta avoimuuden sijaan se saattaa kannustaa sulkeutumaan.

Vastuullisuudesta viestiminen ei vaadi virheettömyyttä; sen sijaan se vaatii rehellisyyttä, koska kukaan ei usko kerskujaan. Eikä pidäkään; tavoitteet kohti parempaa maailmaa ja yksinkertaisesti tulevaisuutta ovat kouriintuntuvan yhteiset. Ei ole edes klisee sanoa, että vain yhdessä pääsemme perille. Tarvitaan hyviä esimerkkejä ja niiden jakamista hyödyksi muillekin – ei voittoja yli muiden.

Olisiko vastuutyöstä ja -viestinnästä siis lupa innostua? Lähestyä hiilijalanjälkeä ja -kädenjälkeä vähemmän vaikean ja virheettömyyttä alleviivaavan näkökulman kautta? Uskon, että on, sillä useimmiten ihmiset haluavat kiinnittyä hyvään. Hyvä ja myönteinen kuljettavat eteenpäin kohti avoimuutta, pelko ja virheettömyyden vaatimus sulkevat ovia ympärillä. Lopulta terveen luottamuksen sijaan ihmisten ja yritysten välille laskeutuu terve epäilys. Joskus vain pelkkä epäilys, joka kroonistuu pysyväksi näkökulmaksi kaikkeen.

Kannustaisin siis kaikkia vastuusta kertovia ja kirjoittavia innostumaan hyvistä jutuista ja rohkeasti tarttumaan rosoisinkiin ja puolivalmiisiin aiheisiin. Näin emme kerro kiiltokuvin, vaan otamme ihmisiä aidosti mukaan keskusteluun. Vain yhdessä keskustellen rakennamme yhteistä hyvää; ja tämä voi vallan hyvin olla myös yritysten tavoite. Poliittisen kentän ollessa globaalisti epävakaa, yritysten rooli yhteiskunnan rakentajina ja tukipilareina korostuu.

Sillä, että kerrotaan hyvin tehdystä työstä innostuen, innostetaan muitakin samalle tielle. Vastuutyö on laji, missä voitetaan, kun kaikki ovat maalissa. Todellinen joukkuelaji siis, ja ehdottomasti innostumisen ja innostamisen arvoinen!

Tästä aiheesta pian lisää Pilgrimin Facebook-sivulla.

Valoa kohti!

Nina 🙂

 

 

 

Näkemiin, murut!

Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun aloitin Lumo-brändin vastuuviestijän tehtävissä VVO-konsernissa. Sitä ennen olin ollut 18 vuotta osakkaan ja strategiajohtajan roolissa Pilgrim Edelmanissa, mm. edistämässä vastuuviestinnän liikettä yrityskentässä. Odottavin mielin palaan helmikuun alussa entisille sijoilleni tuttuihin tehtäviin, jotka ovat tänä aikana uudistuneet mediakentän myllertäessä ja viestinnän roolin korostuessa. Ennen siirtymistä on hyvä katsoa kulunutta kautta ja miettiä, mitä on opittu ja mitä kantaa mukanaan eteenpäin. Mieli on kiitollinen.

13178787_1726421994282194_154126624573099354_n

Viimeiset vuodet ovat olleet eräänlainen viestinnän korkeanpaikan leiri. Samalla, kun on rakennettu uutta kestävän ja vaivattoman kaupunkiasumisen Lumo-brändiä, on rautahermoisen esinaiseni Irenen sanoin ”otettu vastaan oikealta ja vasemmalta”. Kritiikkiä on annettu ja sitä on kuultu. Viestinnän tekeminen on ollut jatkuvaa arviointia siitä, missä keskusteluissa uudistuvan yhtiön on hyvä olla mukana – missä ei. Mitkä aiheet ovat meidän kommentoitavissa, mitä kysymykset kuuluvat muille. Kun teemme tai sanomme näin, mihin se vaikuttaa? Nämä kokemukset juurruttavat oppia tämän päivän viestinnästä, josta äänekkäin ja näkyvin ja siksi ehkä vaikuttavin osa tapahtuu verkossa. Verkossa ei voi voittaa – tai voitto on erinäköinen kuin ennen. Voitto on suvereniteettia; sitä, että kuunnellaan, käydään vuoropuhelua, opitaan, kiitetään palautteesta. Ja mennään eteenpäin.

On ollut suunnaton ilo tutustua kaikkiin niihin ihmisiin, jotka kahden vuoden aikana kohtasin. Nähdä se tarkoittava asento, missä kurkotetaan eteenpäin ja tehdään täysillä. Pyritään hyvään ja useimmiten yli. Osaamisen taso ja tekemisen pieteetti on korkea, eikä pallo putoa kesken matkan. Pienikin asia hoidetaan. Se on kunnioitettavaa ja näkyy joka päivä tuntuvina hyvän pilkahduksina asiakastyössä ja kohtaamisissa kumppaneiden kanssa.

Viestijänä toivoisin, että enemmän muistaisimme huomata hyvän ympärillä. Suuri osa hienoimmista jutuista syntyy yhdessä – Suomen satavuotisjuhlateeman mukaisesti – ja jotkut asiat ovat ihan omia hyviä aikaansaannoksia. Monesta tällaisesta jutusta olen saanut kertoa: yhteiskäyttöautoista, älykkäästä talotekniikasta ja viimeisimpänä sain käynnistää hienon viestinnän projektin, missä korttelista tulee voimala.

Uutta luovasta tekemisestä, innovaatioista tai kestävistä ratkaisuista ilmaston ja ympäristön hyväksi kannattaa viestiä, sillä tulevaisuusaiheille on kuulijoita. Niillä saa myös kavereita aina uusia tarinoita varten. Yhdessähän tätä maailmaa rakennetaan, asumistakin.

Olkoon alkanut vuosi nyt taakse jääville rakkaille kollegoille suosiollinen ja pitäkää itsestänne huolta!

Lemmellä ja lämmöllä,

Nina

Väsynyt vastuullisuuteen

Jos olen rehellinen, olen lopen kyllästynyt vastuullisuuteen. Se tuntuu olevan vain erinomaisten hommaa. Sormenheristäjien ja syyllistäjien herkkua – somekohua lietsovien ruokaa.

Mikä kenellekin milloinkin on juuri sitä ainoaa, oikeaa vastuullisuutta – tunnumme alleviivaavan vain yhtä näkökulmaa kerrallaan. Jos eläinten oikeudet ovat framilla, millään muulla vastuullisuudella ei ole silloin väliä, jopa ihmisten mollaaminen faktoista piittaamatta sallitaan. Mikä tai kuka kulloinkin on jonkun toisen yläpuolella, kun vastuullisuudesta vaahdotaan.

Taloudellisesta vastuullisuudesta, siis liiketoiminnan kannattavuudesta, en edes ala. Totean lähinnä, että tämän päivän Suomessa, missä esimerkiksi työpaikkojen säilyminen on ensiarvoisen tärkeää yhteisen hyvinvoinnin kannalta, taloudellista kannattavuutta alleviivataan vastuullisuuden puheenvuoroissa huomionarvoisen vähän.

Vastuullisuudessa kuten monessa muussa aiheessa kokonaiskuvaa tähyää ani harva. Silti aito vastuullisuus on kaiken kattavaa. Se koskee myös moralisoijaa ja kritisoijaa – ei vain väärästä toiminnasta kulloinkin mediaoikeudenkäynnissä tai someraivon kuohuissa tuomittavaa.

Lisäksi uskon, tai uskoin ainakin vähän aikaa sitten vielä, että vastuullisuus jos mikä ansaitsee viisaan viestinnän. Sitä *ei* ole nillittäminen, raivoaminen, vaikerointi eikä aina edes se kaiken yli menevä kritisointi. Sitä on sitä vastoin hyvän esiintuominen. Hyvän esimerkin, hyvän toimivan ratkaisun, hyvän ymmärryksen hyvää yritystä kohtaan.

Miksi väitän näin? Väitän näin siksi, että olen nähnyt omin silmin elämässä, kuinka ihminen haluaa kiinnittyä hyvään. Kuluttaja niinsanotusti ostaa yritysten tapaa olla olemassa ja näin kiinnittää itseensä sitä hyvää, mitä ne edustavat. Sairaalaa pelastettaessa haluttiin kiinnittyä sen hyvää esiintuovaan kampanjaan – ei vastakkainasetteluun tai tympeään taistoon. Vastuullisuustuomarin rooli on aika synkkä, eikä siihen taida pystyä tai edes haluta kovin moni.

Siispä jotain hyvää tilalle. Mitä hyvää vastuullisuudella voidaan aikaansaada? Vaikkapa fiksua bisnestä, ja hyvää mainetta – pala kerrallaan parempaa maailmaa.

Hyvät esimerkit ja esimerkit hyvästä lämmittävät lukijaa ja kannustavat yrittämään jotain hyvää itsekin. Kylmä tuuli saa miehen puristamaan takkia tiukemmin ympärilleen, auringon valo ja lämpö saa takin putoamaan kuin itsestään. Tavoitteet toteutuvat hyvällä.

Muutaman sijaan monta – vaikuttamisen monet kasvot

Viime päivinä olen käynyt ystävien kesken hyviä keskusteluita vaikuttamisesta. Usein mietin, mitä tarkoitetaan, vai tarkoitetaanko mitään, kun sanotaan, että halutaan vaikuttaa. Silloinhan kai ilmaistaan toivetta jättää näkyvä jälki itsestä yhteiseen asiaan. Vaikuttamalla juuri minä pääsen osaksi jotakin yhteiskunnallista tapahtumaa tai kehitystä. Mutta tällöinhän vaikutetaan enimmäkseen omaan elämänpolkuun tai ainakin vaikuttamisen motivaatio on siinä. Omassa, ei yhteisessä. Yhteiskunnallinen vaikutus omasta vaikuttamisesta ja sen halusta jää kuin toissijaiseen osaan.

Minusta ajatus tässä tavallisessa ja kuntavaalien lähestyessä yleistyvässä ilmaisussa jää pahasti kesken – ei vaikuttaminen sellaisenaan ole arvokasta. Ei se voi olla minkään kauaskantoisen ja merkityksellisen tekemisen päämäärä. Ei sellaisenaan.

Silti tuntuu, että arvostamme ihmisiä, jotka ilmoituksensa mukaan haluavat vaikuttaa, piste. Luokittelemme ihmisiä ehkä alitajuisesti niihin, jotka ovat vaikuttajatyyppejä ja niihin, jotka eivät ole. Se onkin helppoa, jos emme tarkemmin ajattele, mihin ja miksi olisi tarkoitus vaikuttaa – ja olisiko vaikuttamisen tapoja ja tyylejä peräti useampia.

Olen usein löytänyt itseni siitä laarista, johon laitetaan ne ihmiset, joiden arvellaan haluavan vaikuttaa. En voi kieltää, etteikö näin joskus olisikin, mutta ihan vaikuttamisesta sellaisenaan en jaksa inspiroitua. Siis vallasta, mahdollisuudesta jättää omaa puumerkkiä milloin mihinkin.

Ihailen sellaisia vaikuttajia, jotka vaikuttavat omalla hyvällä ja muut huomioivalla tavallaan olla maailmassa. Sellaisia johtajia, ajattelijoita, yrityksiä ja vaikuttaja tarvitaan enemmän. Olemme aina täällä yhdessä, joten vain joidenkin intressiryhmien tarpeita palvelevia vaikuttajia enemmän tarvitaan niitä, jotka osaavat yhdellä kertaa nähdä muutaman sijaan monta. Monta ihmistä, monta tarvetta, monta näkökulmaa, monta tapaa.

Tuusulassa varavaltuutettuna, lautakuntalaisena ja Tuusulan puolesta ry:n hallituksen jäsenenä halusin aikanaan vaikuttaa ennen kaikkea avoimen demokratian toteutumiseen ja kulissipolitikoinnin vähenemiseen. Niin, ja kyläkoulujen säilymiseen. Jossain muuallakin voi olla vastaavia tarpeita; hyvä yhteisen johtamis- ja päätösilmapiirin luominen on mielestäni hyvin tärkeä vaikuttamisen tavoite yksittäisten kysymysten rinnalla. Huonossa ilmapiirissä tehdään huonoja päätöksiä.

Mitä ja millaista siis on hyvä vaikuttaminen? Minusta se on jotain sellaista, jonka päämäärät lähtevät ihmisen aidosta ytimestä, arvoista – sydämestä. Tällöin vaikuttaminen teonsanana ehkä hiukan kevenee, ja tärkeät päämäärät, joita halutaan edistää, ovat nähtävissä vaikuttajan arjessa, teoissa, valinnoissa, esimerkissä – tavasta olla ja puhua. Vaikuttamisen temppuvarastoa ja vaikuttamisrefleksiä ei oikeastaan enää tarvita, kun vaikuttaminen ei ole suoritus vaan olomuoto.

Me kaikki olemme vaikuttajia, esimerkkejä, johtajia. Mitä totuudellisemmin elämme ja puhumme; mitä vahvemmin kuulemme omaa sydäntämme ja toimimme sen mukaan, sitä todennäköisemmin vaikutamme pitkäkestoisesti ja muitakin kuin omaa hyväämme edistävällä tavalla.

Siksi omat arjen tarpeet ylittävät vaikuttamistehtävät on osattava valita oikein. Niitä ei koskaan voi valita siksi, että se on ulkoa annettu velvollisuus tai kunnia-asia. Tai vaikkapa urapolkua siivittävä seikka. Nämä tehtävät on valittavat sydämestä. Vain silloin voidaan ansaita luottamusta omalle tavalle vaikuttaa sekä niille asioille, joihin vaikutetaan.

Jos siis joku kertoo sinulle, että haluaa vaikuttaa, muista kysyä, miten, mihin ja miksi. Vasta näiden vastausten jälkeen vaikuttamisen yhteiskunnallinen painoarvo voidaan punnita. Ja voipa käydä niinkin, että äänekäs häviää hiljaiselle. Aidon vaikuttamisen voima ei kasva volume-nappulasta.

Vaikuttava vastuuviestintä on monimuotoista kuin hyvinvoiva luonto

Kahden viimeisen päivän aikana olen saanut pohtia vastuuviestinnän tehtäviä ja mahdollisuuksia eri ihmisryhmien kanssa ja se on ollut todella antoisaa. Yksi ilahduttavimmista huomioista on ollut se, että vastuutyötä tehdään yrityksissä paljon ja pitkäjänteisesti, ja siitä kertomistakin mietitään jo uskaliaammin kuin vuonna 2009, jolloin perustin Vastuulliset viestijät -ryhmän LinkedIn:iin. Voiko olla, että suomalaisille tyypillinen vastuullisen vaatimattomuuden selkä olisi taittumassa? Reipastummeko lopultakin kertomaan siitä, mitä ja miten teemme hyvin? Suomen tilannetta arvioiden voisi olla jo korkea aika.

Tiistaina osallistuin WWF:n Green Office -kumppaneiden sidosryhmätapaamiseen Haltialassa VVO-yhtymän edustajana. Mikä ihana iltapäivä ja kuinka hyvä olikaan taas huomata paratiisit kulman takana! Monimuotoisena säilynyt luonto on rikas ja jännittävä kuin sademetsä; tervapääskyt – jotka kuulemma lentelevät pitkiä aikoja silmät kiinni! – säntäilivät ympärillämme ja Ruukin koski solisi vapaana. Ruoho rehotti!

Sain hyvän muistutuksen siitä, että luonnossa kaikki liittyy kaikkeen, eikä siitä siksi olisi hyvä ottaa edes yhtä tupajumia pois. Esimerkiksi lahoava puu on luonnon terveen monimuotoisuuden säilymiselle hyväksi mutta liika siisteysintoilu lähiympäristöissämme ei ehkä niinkään.

Tulin ajatelleeksi, että ehkä tämä luonnon hyvinvoinnin kuva toimii analogiana myös hyvään vastuuviestintään. Olen usein sanonut, että vastuuviestinnän tärkein tehtävä on ansaita luottamusta ja se tapahtuu silloin, kun kerronta on aitoa. Aitouden voi todeta rosoista; siis luonnollisesta monimuotoisuudesta. Liian siistitty viestintä ei kiinnosta eikä vakuuta.

Mietin myös, että koska vastuutyön yksi tärkeä painopiste on ympäristö, aika vaikuttavaa saadaan vastuuviestinnästä, kun viedään kohderyhmät luonnon äärelle. Tämä soliseva puro ja ekosyteemiä ruokkiva laho puu tässä ovat syitä siihen, miksi yrityksemme hillitsee ympäristökuormaansa. Luonnon monimuotoisuuden säilyminen on monille suomalaisille tärkeä arvo.

Tänään aloitin aamun Herättämö-tapahtumassa Villa Kivessä Linnunlaulussa. Siellä kirjailija Petri Tamminen johdatti yritysvastuun asiantuntijoita kirkkaan kielen ääreen. Tarkastelun lähtökohta oli, onko yritysvastuusta mahdollista kertoa selkeästi.

Sanomattakin on selvää, että minusta on. Raporteissa esiintyy aika ajoin kapulakielisyyttä, joka etäännyttää lukijaa aiheesta sen sijaan, että toisi sitä lukijan lähelle luottamusta luoden. Pohdimme, että syynä voi olla raportoinnin lähtökohtaiset taustat: halutaan aukottomasti ja tarkasti kertoa kaikki yritysvastuusta ja monesti koitetaan turhaan häivyttää sitä, että on asiota, mitä ei olla vielä tehty. Raportti on kuin todistusaineisto, jolla halutaan todistella syyttömyyttä.

Epäselvällä kielellä luodaan epäselvää maailmaa, totesi Tamminen ja on siinä niin oikeassa: ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen ja huomata, kuinka epäselvässä maailmassa elämmekään. Kaahausjournalismi kukkii kärjistyksissä tolkusta ja faktoista piittaamatta ja viranomaiskieli on paikoin muuttunut käsittämättömäksi. Suora sanajärjestys ja teonsanat puuttuvat, lauseet pakenevat passiiviin, kapulakieli kukoistaa. Miksi? Luultavasti usein siksi, että kirjoittaja ei aina hallitse täysin osaamistaan ja piilottaa sen itseltäänkin tankerokielen kaavun alle. Osittain myös siksi, että halutaan varmistaa tekstin vedenpitävyys virheiden osalta. Ettei nyt vaan sattuis mitään!

Totesin, että minusta raporteissakin voi ja pitää kertoa keskeneräisestä. Jo hyvä tavoite voidaan nähdä myönteisenä ja uskallus todeta, ettemme ole maalissa vielä, luo uskottavuutta. Joku totesi, että hyvä olisi voida kertoa sekin, että joku asia – esim. lapsityövoiman käytön ehkäiseminen valvonnalla kaukaisissa maissa päivittäin – on meille vaikeaa, emmekä vielä ole onnistuneet kehittämään asiaan toimivaa ratkaisua. Se olisi minusta todella rehellistä ja siksi vaikuttavaa viestintää. Se loisi myös sitoutuneisuutta, kun oma heikko kohta myöntämällä voidaan samalla pyytää muita mukaan samaa aihetta pohtimaan. Haasteet ovat harvoin vain yhden yrityksen pöydällä; usein samojen kysymysten ympärillä pyörii moni muukin ja olemme vastuutyössä samassa veneessä kaikki muutenkin. Voimme hyvin kehittää parhaita malleja vastuutyöhön yhdessä ja myös siitä viestintää voidaan kehittää omaa osaamista jakaen.

Viikon viimeinen vastuutuuminki oli KTI:n kiinteistöalan vastuutyötä arvioivan raportin työstöön liittyvä tapaaminen tänään Eerikinkadulla. Samat teemat tulivat esiin tässäkin yhteydessä. Raportoinnista rohkeuteen! Raportointi on tärkeää ja faktuaalista, eikä sen merkitystä voi eikä pidä kieltää. Jos kuitenkin taustalla on tavoite avata koko toimialan vastuutyön isoa kuvaa muillekin kuin oman alan toimijoille, on uskallettava irrottautua raportoinnin retoriikasta ja siirryttävä varmistelusta vuoropuheluun.

Kielen selkeydessä ja konkretisoinnissa on kaikessa vastuuviestinnässä vielä tehtävää, sillä kaikille eivät avaudu arvioinnin ja mittaamisen peruskäsitteet kuten GRI (Global Reporting Initiative), CRESS (Construction and Real Estate Sector Supplement) tai vaikkapa USA:sta lähtöisin oleva LEED sekä brittitaustainen BREEAM, jotka pyrkivät tuomaan standardoituja lähestymistapoja rakennusten eko- ja energiatehokkuuden osoittamiseen ja niistä viestimiseen. Entä osaatteko selittää tuosta noin vain olenaisuusmatriisin? Standardoidut raportointimallit ovat tarpeellisia, mutta niiden formaatti ajaa usein väsähtäneeseen viestintään, joka on kaukaana kirkkaan kielen ymmärrystä ja hyväksyntää edistävästä voimasta.

Vastuuviestinnässä kuten kaikessa viestinnässä on tärkeintä määritellä tavoite: olemmeko laatimassa todistusaineistoa vai luomassa parempien päätösten kulttuuria itselle ja muille. Todistusaineisto voi pysyä omassa läpitunkemattomassa raporttimuodossaan valmiina kumoamaan epäilykset ja kiusalliset kysymykset – ja epäonnistua samalla luomaan vuoropuhelua. Parempiin päätöksiin ja parempaan maailmaan pyrkivä vastuuviestintä tekee viisaasti, jos kumartaa vastaanoton inhimillisyydelle ja unohtaa niinsanotut ammattilukijat. Olemme kaikki pohjaltamme ihmisiä ja yksityishenkilöitä ja usein kiireessämme kuusivuotiaan tasolla.

Pysytään siis selkokielisessä ilmaisussa, konkretisoidaan koukeroita ja tarjoillaan viestiä kuin olisimme aidosti kiinnostuneita siitä itsekin. Petri Tammisen mukaan hyvä lähtökohta toimivalle tekstille on miettiä, miksi tämä on tärkeää minulle. Silloin se voi olla kiinostavaa muillekin. Niin ja vain niin voidaan tavoittaa kuulijoita aidan takaa toimialoilta, jotka vielä ovat vastuunsa alkutaipaaleella ja kaipaavat vinkkejä parempaan tekemiseen. Mikä voisi olla vastuuviestinnän parempi tavoite kuin se, että joku muu toimiala lähtee sen seurauksena vastuutyöhön mukaan?

Vastuuviestintä puhuu tänä päivänä joskus enemmän pelosta kuin rohkeudesta, saati rakkaudesta. Puhutellen vain vihkiytyneitä ammattilaisryhmiä se luo siiloja eikä rakenna siltaa, mikä on kaiken kommunikaation perustehtävä.

Vastuutyö ei ole kilpailua; ja jos onkin sen parhaat voitot ovat ympäristön, ihmisten ja yritysten yhteisiä. Hyvän vastuuviestinnän tärkein päämäärä on kaikkien meidän vastuuosaamisen yhteistäminen. Kuulumme kaikki tähän samaan ekosysteemiin ja  vaikuttava vastuuviestintä on siksi parhaimmillaan yhtä monimuotoista kuin hyvinvoiva luonto.

Luottamuksen maaginen kaava viestintäyhteistyössä

1621786_591156580960010_1434902223_n

Olen työskennellyt vastuuviestinnän asiantuntijana VVO:lla nyt neljä kuukautta. Se on 18 vuotta viestintäkonsulttina työskenneelle neljä kuukautta täysin uudenlaista työelämää. Aikajakso on ollut monella tavalla opettavaista, ja yksi mielenkiintoisimmista opeista on ollut nähdä oma entinen työ pöydän toiselta puolelta. Siis saada katsella viestintäkonsultteja omassa työssään asiakkaan roolissa.

Hyödyllistä on ollut havaita, että kaikki tapaamani palveluntarjoajat ovat olleet suurin piirtein samalla tasolla osaamisen suhteen. Osaamisen alueet toki vaihtelevat, mutta osaaminen on yleisesti ottaen hyvää laadultaan.

Vain ani harva tuo pöytään jotakin sellaista, mitä ei tavalla tai toisella ole jo kuullut jossain muualla tai tullut ajatelleeksi itse. Se ei ole huono asia lainkaan; tunnumme olevan kaikki samoissa arvoissa ja trendeissä kiinni ja uskomme, että viestintä on johtamista. Olipa projektissa kyse sidosryhmätilaisuudesta, tutkimuksesta tai asiakaspaneelista olemme yhtä mieltä megatrendeistä, jotka säätelevät isoa kuvaa ja sitä kautta tarjoavat viestivälle yhtiölle eväitä oman toiminnan kehitykseen, johtamiseen, asiakastyöhön ja viestintään.

Vai oletteko eri mieltä siitä, että esimerkiksi ilmastonmuutos, kaupungistuminen, jakamistalous, vastuullisuus ja palvelukulttuuri ovat jo aika itsestäänselviä suuntaviittoja kaikessa siinä, mitä yritykset tällä hetkellä tekevät?

Mikä sitten erottaa jyvät akanoista, parhaat hyvistä?

Helposti voisi kuvitella, että vain kristallipallo ja kyky nähdä tulevaisuuteen tuovat voittamattomat eväät asiakasneuvottelupöytään. Valitettavasti se vain ei taida olla realismia. Hyvätkään ennusteet eivät aina pidä paikkaansa tai ole jonkin ajan kuluttua enää yritykselle relevantteja – eikä asiantuntijan oma vankka usko omaan visioon tulevasta riitä myöskään.

Melkeinpä voisi sanoa, että suurimpia kömmähdyksiä, mitä asiakastyössä voi tehdä on
yli-itsevarmuus. Muuttuvassa maailmassa varmaa on vain epävarma ja epävarmuuden tajuaminen kertoo hyvästä itsetunnosta ja viisaasta suhtautumisesta tulevaisuuteen. Se ei silti tarkoita sitä, ettei voida tehdä, vaan pikemminkin se hioo kykyä tehdä oikeita asioita oikein.

Ylivertaisen osaamisen puuttuessa se, mikä erottaa jyvät akanoista, on perusasiat, nimenomaisesti hyvä käytös. Hyvä käytös tai konsulttikielellä ilmaistuna sosiaalinen älykkyys ei ole mielistelyä, vaan perustuu herkkävaistoiseen tilannetajuun ja toisen kunnioittamiseen. Se rakentuu arvostavasta kuuntelusta ja oman näkemyksen tuomisesta osaksi yhteistä neuvottelupöytää. Hyvä asiantuntija on asiakassuhteessa myös hyvä asiakaspalvelija, kuten me kaikki voisimme olla palvelijoita toinen toisillemme: ilman nöyristelyä, rehellisesti.

Aito hyvä käytös paljastaa oikeasti hyvän osaajan, joka uskoo omaan juttuunsa mutta ei yli muiden. Se, mikä asiakassuhteen usein lopulta ratkaisee, on luottamus ja luottamusta ei rakenneta magiikalla vaan ihan vanhoilla tutuilla jutuilla. Siis sillä, että ollaan ihmisiksi.