VALINNAN PAIKKA

Tällä kertaa kutsuin vierailevan kirjoittajan blogiini. Pariisissa asuva ystäväni Katja Ingman kuvailee, kuinka luottamukselle käy väkivallan näyttämöllä. -Nina

”Luottamus on heikoissa kantimissa itse kullakin. Sanan säilät heiluvat sosiaalisessa mediassa siihen malliin, ettei tässä kohta tarvita terroristeja murentamaan uskoamme ihmisyyteen, me onnistumme näemmä siinä mainiosti ihan itse.”

Valinnan Paikka

Keskiviikkona 7. tammikuuta seisoin 35000 muun joukossa Pariisin République-aukiolla puulla päähän lyötynä, sanattomana, ja avuttomana päivällä CharlieHebdon toimitukseen tehdyn terrori-iskun jälkeen. Torstaiaamu alkoi surussa mutta juuri ja juuri siedettävästi, kunnes uutisista jysähti uusi terroriteko, joka tappoi jälleen. Perjantaina saimme kuulla kahdesta panttivankitilanteesta, joista toinen entisillä kotikulmillani, ja tuntui ettei kauheudelle tule loppua. Loppui se sitten poliisirynnäköihin.

Sunnuntaina kokoonnuimme jälleen 1,5 miljoonan ihmisen voimin ja marssimme halki Pariisin kansallisen yhtenäisyyden nimissä. Nyt on kulunut muutama päivä, enkä enää klikkaa pakonomaisesti uutissivustoja jokaisen poliisisireenin soidessa, niistä kun on tullut tilapäisesti paikallinen taustamusiikki. Tämä ei kuitenkaan ole ohi. Päinvastoin: nyt se vasta alkaa.

République-aukiolla yhdessä keskiviikkoillan kylteistä luki ”12 kuollutta, 66 miljoonaa haavoittunutta” (ts. koko Ranskan väestö), ja näin on myös käynyt. Pelko ja epäluulo valtaavat alaa, juutalaiset pelkäävät ääri-islamisteja, muslimit uskontonsa leimautumista, ja me kaikki yhteiselämää kantavien arvojen murentumista. Luottamus on heikoissa kantimissa itse kullakin. Sanan säilät heiluvat sosiaalisessa mediassa siihen malliin, ettei tässä kohta tarvita terroristeja murentamaan uskoamme ihmisyyteen, me onnistumme näemmä siinä mainiosti ihan itse.

Luottamus, jonka niin mielellään soisi olevan läsnä automaattisesti, on näinä päivinä tietoinen valinta, ja sen harjoittaminen käy lihaskuntoilusta. Menneen viikon tapahtumat ovat viiltäneet syvän haavan luottamuksen lihakseen, tai vähintäänkin repineet vanhan haavan uudelleen auki. Lihaksen vähäinenkään liikuttaminen tässä tilanteessa tekee eittämättä kipeää. Se on myös paranemisen edellytys.

Mikä siis neuvoksi ?

Päättäjät ovat onneksi turvatoimien lisäksi ryhtyneet toimiin keskinäisen ymmärryksen ja vuoropuhelun edistämiseksi ja puhuvat vihdoin sosiaalisista eriarvoisuuksista, jotka ovat terrorismille hedelmällistä maaperää. Ranskalainen media on myös uutisoinut sen, että osan kosher-kaupan panttivangeista pelasti nuori malilalinen laiton maahanmuuttaja, joka on muslimi. Tämä ei kuitenkaan riitä: maailma muuttuu yksi ihminen kerrallaan, ja tulevaisuus riippuu meistä jokaisesta.

Harva meistä kuuluu päättäjiin tai median edustajiin. Sen sijaan se, miten jokainen meistä toimii ja viestii nakertaa tai rakentaa luottamusta, repii haavaa suuremmaksi tai hoivaa sitä pikkuhiljaa. Tässä ja nyt, jokaikinen teko ja sana on valinta.

On aika katsoa peiliin. Myötätunnolla ja suoraan silmiin.

Jaanko tyrmistyksessäni sosiaalisessa mediassa kauheuksilla mässäilevän artikkelin, jonka loppupäätelmä on ”kaikki on menetetty”, vai postaanko tietoa niistä toimista, joilla tästä suosta vielä jonain päivänä noustaan?

Lietsonko väkivaltaa huutamalla hätääni, suuttumustani ja avuttomuuttani verkossa vai ulvonko ensin kylpyhuoneessani niin, että jyvät ja akanat lentävät toisistaan erilleen ja saan aikaiseksi rakentavampaa tekstiä?

Vastaanko äärijyrkkään postaukseen, joka haavoittaa ja loukkaa arvojani, samalla mitalla sananvapauden nimissä ja niin varmana mielipiteeni oikeutuksesta, vai hengitänkö ensin syvään muistaen, että kyseinen ystävä on yhtä hädissään ja avuton kuin minäkin?

Sanoillamme ja teoillamme on vaikutus. Kulttuuri- ja viestintävalmentajana siteeraan koulutuksissa usein sananlaskua, jonka uskotaan olevain peräisin milloin Intiasta, milloin Tiibetistä: ”Kulkiessani vuoristossa luulin näkeväni hirviön. Lähestyessäni ymmärsin sen olevan ihminen. Puhuessani hänen kanssaan kohtasin veljeni”.

Sunnuntain marssi yhdisti meidät hetkeksi, kaikkine erilaisine mielipiteinemme. Tie on vielä pitkä, ja nyt jos koskaan on aika ottaa seuraava, ja sitä seuraava askel pelon läpi, valita yhä uudelleen ihmisen kohtaaminen yli uskonnollisten ja ideologisten rajojen, ja miettiä tarkkaan keskustelun sisältöä.

CharlieHebdon piirtäjän Tignous:in hautaustilaisuus. Vanha hiljainen nainen kyltteineen: ”Olen muslimi. Tulen jakamaan tuskanne, surunne.”
CharlieHebdon piirtäjän Tignous:in hautaustilaisuus. Vanha hiljainen nainen kyltteineen: ”Olen muslimi. Tulen jakamaan tuskanne, surunne.”
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s